Historia


Kreivin murha

Kuningas Quenin hallintokausi ei alkanut hyvin. Hänen epämääräinen käytöksensä kansan edessä sai useat uskomaan hänellä olevan jotain salattavaa, kuninkaan läheiset silti tiesivät hänen olevan vain huono ilmaisemaan itseään. Muun hoviväen käyttäessä nuoruutensa käytöstapojen ja etikettien opetteluun, kulutti Quen omansa pohjolan metsissä samoillen, sivistyksestä kaukana. Tarkempaa tietoa niistä retkistä ja niiden tarkoitusperistä ei tiedetä, ne ovat pysyneet visusti kuninkaan omana tietona.

Surullisen kuuluisaksi kivunnut kreivi Montyn murha aloitti pitkän tapahtumaketjun joka johti viimein hävittyyn Britannian sotaan. Tarkempi tieto kreivin kuolemasta on vielä täksikin päiväksi jäänyt hämärän peittoon julkisilta katseilta, vaikka useista huhuista todenperäisimmäksi osoittautuikin usko kreivin kartanosta olleen rakennettu muinaisen pahuuden jumalan uhrialttarin päälle. Nykyään myös uskotaan pahuuden henkien heränneen jonkin rituaalin aikaansaannoksena, vaikkei sen suorittajasta olekaan täyttä varmuutta, on jatkuvasti esiinnoussut nimi Kalinga. Vaikka hänen syyllisyyttään ei voidakaan varmistaa, ollaan kuitenkin yksimielisiä siitä että tekijä on perinpohjaisen perehtynyt pimeään magiaan.

Edesmenneen kreivin uskollista palvelija Jaria pidettiin osallisena tähän pahuuteen ja sanotaan hänen olleen se joka teki rituaalit talossa öisin mestarinsa katseilta piilossa. Jotkut väittävät hänen olleen loitsun alaisena, toiset väittävät hänen olleen itse velho Kalinga. Tapahtumapaikalla mukana olleista ja kreivin murhan nähneistä, erityisesti Thomas Raven yhdessä Sancho Ponchon kanssa yritti saada muut vakuuttuneeksi siitä että Montyn kartano on tuhottava. Yrityksistä huolimatta kuningas ei tuntunut ottavan kuuleviin korviinsa valituksia purkamisesta. Edesmenneen Montyn kannattajat janosivat verta ja huhutaan että heidän painostuksenalaisena kuningas määräsi tapaukseen liittyvät teloitettavaksi Kreivi Montyn murhasta. Yhtä lukuunottamatta tapauksen johdosta vangittu nelikko pääsi kuitenkin pakenemaan Yewin vankityrmästä, ilmeisesti Ponchon johdolla ja epäilemättä lahjuksien avulla. Näin uskoi ainakin kuningas, joka päätti mestauttaa vahtivuorossa olleet vartijat. Ainoana vankilaan jääneelle Ravenille pidettiin nopeaksi osoittautunut oikeudenkäynti, joka tuomitsi hänet hirtettäväksi viikon viimeisenä päivänä. Tuomitun ruumis roikkui Britannian torilla usean päivän ajan varoituksena muille.

Pimennossa kasvava kapinallisjoukkio rupesi vastustamaan kuninkaan hirmutekoja. Vuoden päästä ristiriitaisia tunteita herättävistä hirttäjäisistä he suorittivat ensimmäisen ylöskirjatun hyökkäyksen Trinsicin ja Britannian välisellä tiellä. Kuninkaan saattuetta vastaan suunnattu hyökkäys oli kuitenkin varsin pienikokoinen ja saattueen soturit saivat kapinalliset taltutettua. Eivät kuitenkaan ilman menetyksiä: kuninkaan prikaatin komentaja Harsen Moth sai surmansa. Tämän seurauksena kuningas julisti kaikki kapinallisiksi epäillyt lainsuojattomiksi. Monet alistuivatkin hallitsijan tahtoon toistuvien torilla järjestettyjen mestauksien lamaannuttamina.


Enteetön sota

Vaikka kuningas olikin hirmuhallitsija, valtakunta ei ollut pitkään aikaan voinut yhtä hyvin. Pellot kukoistivat viljaa ja hirviöt saatiin karkotettua kaupunkien lähistöiltä ja suurimpien teiden varsilta. Edesmenneen Montyn kartanossa, jonka oli sittemmin perinyt hänen poikansa, kreiviksi nimetty Evyn, alkoi neljän tuottoisan vuoden jälkeen ilmetä pahoja enteitä. Talo tuntui olevan umpihomeessa, seiniä peittivät sienirihmastot ja talon lähistöllä tapahtui epämääräistä pahuutta. Kreivi Evyn alkoi seota omassa talossaan. Eräänä päivänä hän nylki kissansa elävältä ja puhkaisi tämän silmät, antaen kissansa tämän jälkeen juoksennella vapaana talossaan, kieltäen palvelijoitaan päästämästä tätä tuskistaan. Viimeinen niitti oli kun hänen useasti vaihtuvat palvelijansa löysivät hänet veren värjäämästä huoneestaan. Itseään viillellyt nuori lordi kannettiin ulos talostaan hänen yrittäessään näykkiä omaa korvaansa irti.

Aatteet kuninkaan syrjäyttämisestä nousivat jälleen pintaan tämän kieltäessä yhä uudelleen talon purkamisen. Eräänä yönä, ihmisten nukkuessa, kaupunki joutui hyökkäyksen kohteeksi. Tarkan kurin alaiset vartijat saivat nopeasti järjestettyä puolustuksen ja hyökkääjät kukistettiin. Tappiot olivat kuitenkin suuret, vaatien satojen kansalaisten hengen. Kukaan ei ollut varautunut kaupungin sisältä tulevaan uhkaan: hyökkääjät olivat mädäntyneestä ja autioituneesta kartanosta tulleita epäkuolleita ja epämuodostuneita ihmisenkuvatuksia. Viimein kuningas määräsi kartanon purettavaksi halutessaan selvittää miten oliot olivat päässeet rakennukseen.

Kartanosta löytyikin salattu kellari joka sisälsi huhutun alttarin. Alttarin materiaali oli jotakin aiemmin tuntematonta ainetta. Heikoimmista metalleista valmistetut aseet pirstoutuivat sitä vasten - naarmua ei aiheuttanut terävinkään kirves tai mahtavinkaan nuija. Edes kuuluisasta bloodiumista valmistetut nuijat valtakunnan vahvimpien miesten käyttäminä eivät tehonneet alttaria vastaan. Tällöin alttari määrättiin upotettavaksi maahan ja ympärille valmistettiin pyhin riimuin varustettu suojamuuri. Lisäksi sille määrättiin ympärivuorokautinen vartiointi.

Valtakunta sai olla toiset neljä vuotta rauhassa, kunnes aivan odottamatta alttarin ympäristössä räjähti. Alttari tuli esiin kiehuvan laavan kupliessa siinä missä alttarin keskusta oli ennen ollut, pahuuden olioiden syöksyessä laavan seasta suurempina laumoina kuin nopeinkaan ehti laskea. Heikon puolustuksen kaatuessa kaupunki vallattiin ja turmeltiin. Kuningas jäi tuijottamaan kauhuissaan eikä suostunut liikahtamaan sijoiltaan, sanoen kuolevansa kaupunkinsa mukana. Hänet saatiin suostuteltua lähes väkivalloin lähtemään kaupungista Trinsicin suojiin. Kuninkaan lisäksi Trinsiciin pääsi pakenemaan vain kourallinen kaupunkilaisia. Myös Minoc ja Vesper saivat oman osansa pakolaisista, kun lähes puolet itäisen Britannian asukkaista haki turvapaikkaa.

Kuningas rupesi oitis kokoamaan armeijaa vastarintaa varten, yritysten kuitenkin epäonnistuessa. Kaupunki oli mennyttä.